Kun elämä yllättää

"Sini meidän täytyy avata oma ravintola. Olisi hullua olla avaamatta, kun kukaan maailmassa ei tee niin hyvää ruokaa kuin mun äitini. Yhdessä me saataisiin rakennettua Suomen paras juttu." 

En minä kuvitellut koskaan ryhtyväni yrittäjäksi. En, vaikka lapsesta asti ihailin trukkibisneksessä menestyvää enoani. Trukkimaailmaan hinkusin kyllä, mutta aina vaan toisen palkollisena. (Pienen mutkan tässäkin maailmassa kävin, mutta se on tarina erikseen)

Samaa totesin Nikalle, nykyiselle yhtiökumppanilleni, kun hän ehdotti ravintolan perustamista. Sen verran myös olin kuullut stooria tutuilta ravintola-alan työntekijöiltä ja yrittäjiltä, että nimenomaan ravintoloitsijaksi ryhtyminen tuntui vallan mielipuoliselta ajatukselta. 


Nika kuitenkin houkutteli pitkään. Perusteli, ja veti oikeista naruista. Tiesi, ettei ideoitani silloisessa työpaikassani juuri koskaan otettu tosissaan. Tiesi, että olen varsin innovatiivinen (ja niiden suhteen äärimmäisen intohimoinen), ja lopulta jatkuva torjuminen ajoi minut parin kuukauden lepolomallekin. 

Aloin tehdä laskelmia laskelmien perään, selailla yötä päivää georgialaisten ravintoloiden kotisivuja tutkiakseni ruokalistoja ja sisustusta,  suunnitella tulevan ravintolani sisustusta sekä ruokalistaa. Pohtia miten elämäni muuttuisi kun siirryn turvallisesta palkkatyöstä yrittäjäksi.


Niin sitten alkusyksystä 2017 meillä oli liiketoimintasuunnitelma tehtynä, paikka löydettynä ja Finnveran lainahakemus täytettynä.
70 000 euroa. Sen verran meillä oli rahaa käytettävissä. 70 000 euroa oman ravintolan avaamiseen. 

Edellisen yrittäjän keittiö sai kelvata toistaiseksi, mutta sisustus laitettiin budjettia kunnioittaen oman näköiseksi. Sisustussuunnittelijaan ei ollut varaa, mutta onneksi allekirjoittaneella oli taustalla muutaman vuoden kokemus Puustelli-keittiöiltä, ja aiemmin kehuttu intohimoinen innovatiivisuus, jonka avulla saatiin hartiavoimin tehtyä (omasta mielestäni) ihan kiva georgialainen lähiöravintola Espoon Haukilahteen. 


Reilun vuoden päästä ensimmäisestä avasimme toisen ravintolamme Turkuun. 


En koskaan osannut unelmoida menestyksestä. Toivoin, että ravintola maksaisi jonkinlaisen palkan ja antaisi sen vapauden tehdä asioita, joita rakastan tehdä. Mutta molemmat ravintolamme alkoivat oikeasti menestyä. Ihmiset todella tuntuvat pitävän Nikan äidin ja isän resepteillä valmistetusta ruuastamme, sekä palvelukonseptistamme joka jäljittelee georgialaisen perheen vieraanvaraisuutta. Olen ollut äärimmäisen onnekas löytäessäni aivan mielettömän upeita tyyppejä töihin, jotka ovat rakastuneet georgialaiseen kulttuuriin aivan kuten minäkin, ja joille asiakaspalvelu on luontevaa. Meistä on hiljalleen muodostunut perhe (niin hyvässä kuin pahassakin), jossa jokainen uusi työntekijä on lunastanut omannäköisen paikkansa. 


Perheestä sitten toki myös kantaa huolta. 


Jos olisin jatkanut työntekijänä, olisin nyt todennäköisesti koronaepidemiasta johtuen itse lomautettuna.

Nyt olen työnantaja. Se paskiainen joka lomauttaa ahkerat työntekijät.


Kaksi viikkoa sitten jouduin lomauttamaan yli puolet henkilökunnastani, kuitenkin toivoen että jotain muuttuisi, ja voisin peruuttaa lomautukset. Tai ainakin tarjoamaan joitain työtunteja. Hallitus kuitenkin päätti ravintoloiden sulkemisesta, eivätkä ihmiset sitä ennenkään uskaltautuneet ravintoloihin. 

Itku silmässä jouduin kertomaan väelle, että lomautuksilta emme nyt voi välttyä. 


Rionin kuherruskuukausi oli ohi yhdessä hujauksessa. 


Kaikkeen olimme varautuneet. Hiljaisiin kausiin, kokonaisiin hiljaisiin kuukausiinkin; niitä varten oltiin säästetty puskuria. 

En kuitenkaan ollut varautunut joutumaan lomauttamaan väkeäni. Se kirpaisi. 


Yksi tarjoilijoistani soitti ensimmäisenä lomautuspäivänään haikeana. Kertoi muistelevansa aikoja ennen Turun ravintolan avaamista. Kuinka kiersimme kukkakauppoja ja kierrätyskeskuksia. Kuinka mallailimme kukkien ja taulujen paikkoja. Kuinka rakensimme koko paikan yhdessä. Kovasti koitin puhelimessa rohkaista, ettei meidän mitään alkuaikoja tarvitse haikeana muistella; tämä on väliaikaista, ja kunhan tästä yli päästään, ollaan entistä vahvempia. 
Oli siinä silti itku kurkussa itselläkin. Ajatella, vaikka miten höpsö ja häslä saatan toisinaan ollakin, ainakin olen saanut aikaiseksi yhteisön, jossa työntekijä kokee että tätä ollaan yhdessä rakennettu. Se tuntuu todella hyvältä. Ja auttaa jaksamaan tämän kertakaikkisen absurdin vaiheen yli. 


Nyt ihana vuokranantajamme Hansakortteli Turussa tarjosi vapaata vuokranmaksusta 2 kuukaudeksi. 

Espoon asiakkaamme ovat käsittämättömän uskollisia; takeaway-tilaukset lähes pitävät molemmat ravintolat pystyssä. 
Turussa koitamme kovasti mainostaa omaa toimitusta. Hiljalleen nekin lisääntyvät. 
Kaukana silti tuntuvat olevan ne ajat, kun lauantain pöytävaraukset olivat täynnä 2 viikoksi eteenpäin. 

Me elämme hurjia aikoja. Tämä kriisi tuli niin yllättäen, ettei se tahdo millään muuttua mielessä todelliseksi. 

Minä tahdon uskoa, että tämä on ohi nopeammin kuin uskomme. Aivan kuten koronaviruksen sairastaneet kertovat oireistaan - ne lähtivät yhtä äkillisesti kuin tulivatkin. 


Minä uskon, että saan oman väkeni pian taas töihin. Sitten alamme toden teolla valmistautua kolmannen ravintolamme avaamiseen. 

Sini

0 0